Suomi leikkaa työllisyyspalveluista juuri silloin, kun niitä eniten tarvitaan
Suomi tavoittelee korkeampaa työllisyysastetta ja kestävää julkista taloutta. Samalla olemme rakentaneet työvoimapalveluihin rahoitusmallin, joka toimii näitä tavoitteita vastaan.
Kun työttömyys kasvaa ja talous heikkenee, yhä suurempi osa työvoimapalveluihin liittyvästä rahoituksesta käytetään työttömyysetuuksien maksamiseen. Se on luonnollista – etuudet seuraavat työttömien määrää. Samalla kuitenkin palveluihin käytettävissä olevat resurssit vähenevät ja liikkumavara kapenee. Palvelukapasiteettiin kohdistuu säästöpaineita eniten juuri silloin, kun ihmiset tarvitsisivat enemmän ohjausta, koulutusta ja työnantajayhteistyötä.
Tämä on rakenteellinen ongelma. Se ei näy poliittisina päätöksinä, vaan rahoitusmekanismin toimintalogiikkana. Silti sen vaikutukset ovat poliittisia.
Työllisyyspalvelut ovat nyt kuntien vastuulla. Samalla julkinen talous on alijäämäinen ja valtiontaloutta sopeutetaan mittavasti. Kunnat kantavat kasvavaa vastuuta työttömyyden kustannuksista tilanteessa, jossa talousnäkymät ovat heikot ja työttömyys korkealla. Paine kohdistuu helposti palveluihin, koska etuusmenot ovat lakisääteisiä eikä niiden maksamisesta voi joustaa.
Tuloksena on prosyklinen järjestelmä: taantumassa leikataan aktiivisista toimenpiteistä, jotka voisivat lyhentää työttömyysjaksoja ja ehkäistä pitkäaikaistyöttömyyttä. Hyvässä suhdanteessa palveluihin on suhteellisesti enemmän resursseja, vaikka niiden tarve on usein pienempi. Kuntien näkökulmasta raha tulee siis väärään aikaan.
Taloustieteessä on pitkään korostettu, että julkisen talouden tulisi toimia vastasyklisesti. Heikossa suhdanteessa julkisen sektorin tulisi tukea kysyntää ja työllisyyttä, ei kiristää niitä. Työllisyyspalveluiden kohdalla olemme tehneet päinvastoin: rahoituslogiikka kiristyy silloin, kun työllisyys heikkenee.
Työllisyysalueilla ei myös myöskään käytössä samaa puskuroivaa mekanismia, joka valtiolla oli. Siellä kaksivuotinen siirtomääräraha piti huolta, että tarvittavaa "patjaa" löytyi, kun rahaa tarvittiin. Lisäksi lisätalousarvioilla voitiin aina osoittaa lisää rahaa kriittisiin tehtäviin.
Kuntien vaihtoehdoksi jää joko leikata työllisyyspalveluista tai muista palveluista.
Rahoitusmalli ei palkitse aktiivisesta työllistämisestä
Pitkittyvä työttömyys heikentää työkykyä, rapauttaa osaamista ja lisää pysyviä kustannuksia. Yhdenkin vuoden viivästys työmarkkinoille palaamisessa kasvattaa julkisen talouden menoja ja pienentää verotuloja vuosiksi eteenpäin. Rakenteellinen työttömyys uhkaa tällöin jäädä hälyttävän korkealle tasolle myös korkeasuhdanteen aikana. Silloin seuraava matalasuhdanne on entistä kestämättömämpi.
Työllisyyspalvelut eivät ole pelkkä menoerä. Ne ovat investointi työmarkkinoiden toimivuuteen. On ymmärrettävää, että julkisen talouden sopeutustarve pakottaa etsimään säästöjä myös palveluista. Rahoitusmallin pitäisi kuitenkin ohjata resurssit sinne, missä ne vähentävät tulevia menoja.
Alivaltiosihteeri Elina Pylkkänen esittää 24.2.2026 julkaistussa kolumnissaan lääkkeiksi rakennetyöttömyyteen muun muassa jatkokoulutuksia ja työvoimapoliittisia palveluja. Rahoitusjärjestelmä ei kuitenkaan tue näitä tavoitteita vaan palkitsee etuuksien maksamisesta enemmän kuin aktiivisesta työllistämisestä.
Jari Lindström ja Antti Harjuoja nostavat mielipidekirjoituksessaan (HS 26.2.2026) esille, miten tämä helposti heijastuu suhtautumisessa työttömään. He peräänkuuluttavat työttömän mahdollisuutta olla aktiivinen toimija, eli osallistua yhteiskuntaan, kehittää osaamista ja verkottua – parantaa siis työllistymisen mahdollisuuksia tulevaisuudessa. Tämä, jos mikä, on vaikuttavaa työvoimapolitiikkaa tilanteessa, jossa työvoiman kysyntä on vähäistä. Työttömyysturvan sakkomaksuihin perustuva rahoitusjärjestelmä ei tähän kannusta.
Työllisyyspalveluille turvattava suhdanteista riippumaton vähimmäisrahoitus
Jotta kunnat ja työllisyysalueet voisivat vastata osaltaan alivaltiosihteeri Pylkkäsen peräänkuuluttamiin määrätietoisiin toimiin, tulisi rahoitusjärjestelmän tukea tätä tavoitetta.
Ensinnäkin työllisyyspalveluille tulisi turvata suhdanteesta riippumaton vähimmäisrahoitus. Palvelukapasiteetti ei saa automaattisesti heiketä työttömyyden kasvaessa. Palvelut ovat väline etuusmenojen hillintään – eivät vaihtoehto niille.
Toiseksi valtion vastuun tulisi kasvaa automaattisesti laajassa taantumassa. Makrotaloudellinen kriisi ei ole yksittäisen kunnan epäonnistuminen. Valtiolla on paremmat mahdollisuudet kantaa suhdanneriskiä ja tasata alueellisia eroja.
Kolmanneksi rahoituksen tulisi kannustaa vaikuttavuuteen: nopeisiin työllistymisiin, pitkäaikaistyöttömyyden ehkäisyyn ja osaamisen vahvistamiseen. Kannusteiden on kuitenkin oltava riskikorjattuja, jotta ne eivät rankaise alueita, joilla rakennetyöttömyys on korkeampi.
Suomi tarvitsee rakenteellisia uudistuksia työmarkkinoilla, mutta yhtä tärkeää on tarkastella niitä mekanismeja, jotka ohjaavat rahaa ja käyttäytymistä.
Jos haluamme vahvistaa työllisyyttä ja vakauttaa julkista taloutta, meidän on varmistettava, ettei rahoitusmalli heikennä palvelukykyä juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Tarvitaan siis jonkinlainen "suhdanteidentasausmekanismi", joka varmistaa toimintakyvyn, kun kriisi koskettaa kaikkia työllisyysalueita. Työllisyyttä ei voi vahvistaa leikkaamalla työllistymisen välineistä.
Nyt on oikea hetki arvioida, ohjaako työvoimapalveluiden rahoitus Suomea kohti rakenteellisen työttömyyden purkamista – vai poispäin siitä.
Muualla verkossa
Patrik Tötterman
Patrik Tötterman on KT:n työllisyys- ja sosiaalipolitiikan asiantuntija. Töttermanin tehtäviin kuuluu työllisyyden edistämiseen ja työttömyysturvaan liittyvä edunvalvonta sekä kuntien tuki työvoimapalveluiden uudistamisessa.
Pääosan työurastani olen toiminut työllisyyden edistämisen valtakunnallisten politiikkatoimien valmistelussa ja toimeenpanon johtamisessa. Tätä kokemusta pääsen nyt hyödyntämään edunvalvontatyössä. Työn lisäksi merkitystä elämääni tuovat pitkänmatkanpyöräily, puutarhanhoito sekä vaimon ja perheemme koirien kuljettaminen matkailuautolla Suomessa ja Euroopassa.
Lisää uusi kommentti