Hallituksen esitys laeiksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain, sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetun lain sekä Lupa- ja valvontavirastosta annetun lain (15 ja 20 §) muuttamisesta

1) Näkemykset muutoksiin, joilla vahvistetaan ammattioikeutta hakevan sekä ammattihenkilön kielitaitoa koskevia säännöksiä

Hallituksen esitysluonnoksessa esitetään lisättäväksi terveydenhuollon ammattihenkilöistä annettuun lakiin uusi 14 d §, jossa säädettäisiin terveydenhuollon säänneltyä ammattia hakevalta edellytettävästä kielitaidosta. Vastaavat hakijan kielitaitoa koskevat säännökset ehdotetaan lisättäväksi sosiaalihuollon ammattihenkilölain 13 §:ään. KT kannattaa hallituksen esitysluonnoksen tavoitetta vahvistaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden riittävää kielitaitoa koskevaa sääntelyä asiakas- ja potilasturvallisuuden sekä palvelujen laadun varmistamiseksi. KT kannattaa lisäksi hallituksen esityksen tavoitetta selkeyttää kielen taidon osoittamista osana eri hakemusprosesseja.

Pykälän 1 momentin mukaan hakijalta, joka haluaisi harjoittaa terveydenhuollon säänneltyä ammattia Suomessa, edellytettäisiin riittävää suomen tai ruotsin kielen taitoa. Hakijan tulisi osoittaa riittävä suomen tai ruotsin kielen taito osana hakemusasiansa käsittelyä. Pykälän 1 momentin mukaan Lupa- ja valvontavirasto voisi edellyttää hakijalta todistusta tai muuta luotettavaa selvitystä kielitaidosta kolmessa eri tilanteessa. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan ensimmäinen tilanne koskisi hakijaa, joka olisi suorittanut ammattiin johtavan koulutuksen Suomessa muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä.

KT kannattaa esitystä, jonka mukaan kielitaitoa arvioidaan jo ammattioikeutta koskevan hakemusasian yhteydessä myös silloin, kun ammattiin johtava koulutus on suoritettu Suomessa muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä. Muutos tukee työnantajia rekrytoinnissa, kun riittävä kielitaito on varmistettu jo ammattioikeuden myöntämisen yhteydessä. Tämä vähentää työnantajan tarvetta arvioida kielitaidon riittävyyttä vasta rekrytointi- tai palvelussuhteen aikana ja edistää sitä, että sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviin siirtyvillä ammattihenkilöillä on jo työhön tullessaan tehtävien edellyttämä kielitaito.

Samalla KT korostaa, että Suomessa järjestettävän sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilön ammattiin johtavan koulutuksen tulee itsessään tukea riittävän suomen tai ruotsin kielen taidon saavuttamista. Erityisesti vieraskielisessä koulutuksessa tulee huolehtia siitä, että koulutukseen sisältyvä kieltenopetus ja kielen oppimisen tuki ovat riittäviä suhteessa ammatissa edellytettävään kielitaitoon. Tavoitteena tulee olla, että tutkinnon suorittaneella on valmistuessaan sellainen kielitaito, joka mahdollistaa siirtymisen suoraan koulutusta vastaaviin sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviin.

Ehdotetun 14 d §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdan osalta sääntely vastaisi pääosin nykytilaa, mutta säännösten soveltamista eri hakemusprosessien vaiheessa selkeytettäisiin. KT pitää sääntelyn selkeyttämistä kannatettavana. KT pitää perusteltuna, että eri maissa ammattiin johtavan koulutuksen suorittaneiden hakemusprosesseja koskevat kielitaitovaatimukset muodostavat mahdollisimman selkeän ja johdonmukaisen kokonaisuuden.

Hallituksen esitysluonnoksen mukaan 14 d §:n 2 momentissa säädettäisiin asetuksenantovaltuudesta, jonka mukaan hakijalta vaadittavasta kielitaidosta voitaisiin säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksessa. Pykälän 3 momentissa puolestaan säädettäisiin Lupa- ja valvontavirastolle mahdollisuus antaa tarkempia määräyksiä hakijan kielitaidosta ja sen osoittamisesta. Näin ollen terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetussa laissa ei säädettäisi myöskään jatkossa hakijalta vaadittavasta kielitaitotasosta, vaan ehdotetulla pykälällä vahvistettaisiin Lupa- ja valvontaviraston mahdollisuuksia määritellä tarkemmin hakijalta vaadittava kielitaidon taso sekä sen osoittamisen tavat. Hallituksen esitysluonnoksen mukaan toimivaltaisen viranomaisen määräyksillä ja mulla ohjauksella mahdollistetaan lainsäädäntöä joustavampi keino varmistaa hakijoiden kielitaitoa ja tehdä siihen tarvittavia muutoksia eri aikoina.

KT pitää perusteltuna, ettei vaadittavaa kielitaitotasoa määritellä yksityiskohtaisesti lain tasolla. Sääntelyn tulee mahdollistaa kielitaitovaatimusten ja kielitaidon osoittamistapojen tarkoituksenmukainen kehittäminen toimintaympäristön ja työelämän tarpeiden muuttuessa. 

KT pitää kuitenkin tärkeänä samalla varmistaa sääntelyn selkeys ja ennakoitavuus työnantajien näkökulmasta. Valtioneuvoston asetuksella säädettävien vaatimusten ja Lupa- ja valvontaviraston määräysten välisen suhteen on oltava laissa riittävän selkeä ja tarkkarajainen. 

Lisäksi ammattioikeuden myöntämisen yhteydessä sovellettavien kielitaitovaatimusten ja työnantajalle palvelussuhteen aikana kuuluvan kielitaidon varmistamisvelvollisuuden tulee muodostaa johdonmukainen kokonaisuus. Erityisesti kielitaitoa koskevien määräysten tai vaatimusten muuttuessa on määriteltävä selkeästi, miten muutokset vaikuttavat jo ammattioikeuden saaneisiin ja työssä oleviin ammattihenkilöihin sekä millaisia velvoitteita niistä mahdollisesti aiheutuu työnantajille.

Jatkovalmistelussa olisi tästä syystä syytä tärkeää täsmentää, mikä merkitys kielitaitoa koskevien vaatimusten myöhemmillä muutoksilla on jo ammattioikeuden saaneisiin ja työssä oleviin ammattihenkilöihin. Erityisesti työnantajan oikeusturvan ja velvollisuuksien ennakoitavuuden kannalta on tärkeää välttää tilanne, jossa työnantajalle syntyisi kesken palvelussuhteen velvollisuus edellyttää työntekijältä uudenlaista muodollista kielitaidon osoittamista pelkästään siksi, että ammattioikeuden saamisen edellytyksenä olevia kielitaitovaatimuksia on myöhemmin muutettu.

Lisäksi Lupa- ja valvontaviraston kielitaitoa ja sen osoittamista koskevien määräysten sekä muun viranomaisohjauksen on oltava selkeää, valtakunnallisesti yhdenmukaista ja riittävän ennakoitavaa. Mahdollisista muutoksista on tärkeää viestiä hyvissä ajoin ja varata niiden toimeenpanolle riittävä siirtymäaika.

Voimassa olevassa 18 a §:ssä säädetään kielitaidosta osana terveydenhuollon ammattihenkilöiden yleisiä velvollisuuksia. Hallituksen esitysluonnoksessa 18 a § 2 momentin sanamuotoa ehdotetaan täsmennettäväksi siten, että työnantajan velvollisuutta ja sen jatkuvuutta palvelussuhteen ajan korostetaan. Ehdotetun 2 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön työnantajan olisi varmistettava, että ammattihenkilöllä on tehtäviensä edellyttämä riittävä kielitaito koko palvelussuhteen ajan. Muutos tarkoittaisi käytännössä kielitaidon jatkuvaa seurantaa ja arviointia.

KT pitää tärkeänä esitetyn muutoksen tavoitetta varmistaa asiakas- ja potilasturvallisuus myös palvelussuhteen aikana. Työnantajalle asetettavan jatkuvan kielitaidon varmistamisvelvollisuuden tulee kuitenkin olla käytännössä toteutettavissa, ja työnantajilla tulee olla käytettävissään riittävät ja yhdenmukaiset keinot velvoitteen täyttämiseksi.

Sääntelyssä on samalla tärkeää tunnistaa, että sosiaali- ja terveydenhuollossa tarvittava ammatillinen kielitaito kehittyy myös työssä. Ammatillinen kielitaito on kiinteästi sidoksissa työtehtäviin, asiakas- ja potilastilanteisiin sekä eri ammatti- ja erikoisalojen toimintaympäristöihin, minkä vuoksi sitä ei kaikilta osin ole mahdollista saavuttaa ennen työelämään siirtymistä. Työ ja autenttiset kielenkäyttötilanteet ovat siten keskeinen osa ammatillisen kielitaidon kehittymistä.

Työnantajan varmistamisvelvollisuutta koskevassa sääntelyssä ja sen toimeenpanossa tulee tämän vuoksi huomioida sekä asiakas- ja potilasturvallisuuden edellyttämä riittävä kielitaidon lähtötaso että mahdollisuus kehittää ammatillista kielitaitoa edelleen työssä. Kielitaidon vaatimuksia ei tule myöskään asettaa tarpeettoman korkealle siten, että ne muodostavat esteen työelämään pääsylle.

KT korostaa, että työnantajalle säädettävän jatkuvan kielitaidon varmistamisvelvollisuuden tueksi tarvitaan valtakunnallisesti yhtenäisiä ja luotettavia arviointivälineitä. Kielitaidon arviointi edellyttää erityisosaamista, eikä työnantajien voida edellyttää itsenäisesti kehittävän kielitaidon testaamiseen rinnastuvia arviointimenetelmiä. Työpaikalla tapahtuvalla arvioinnilla voidaan arvioida työntekijän selviytymistä konkreettisista työtehtävistä ja tunnistaa kielitaidon kehittämistarpeita, mutta muodollisen kielitaitotason arvioinnin tulee perustua valtakunnallisesti yhdenmukaisiin ja luotettaviin menetelmiin.

KT pitää välttämättömänä, että kielitaidon arviointiin kehitetään valtakunnallisesti yhtenäiset, luotettavat ja työelämälähtöiset arviointivälineet ja toimintamallit. Kansalliset arviointityökalut edistäisivät työntekijöiden yhdenvertaista kohtelua, yhtenäistäisivät työnantajien käytäntöjä sekä selkeyttäisivät sitä, milloin työnantajan voidaan katsoa täyttäneen sille säädetyn varmistamisvelvollisuuden.

Velvoitteen vahvistamisen yhteydessä on lisäksi huolehdittava sen toteuttamisen riittävästä ja pitkäjänteisestä kansallisesta rahoituksesta. KT pitää tärkeänä huolehtia siitä, että työnantajilla on tosiasialliset mahdollisuudet tukea kansainvälisten osaajien työssä tarvittavan kielitaidon kehittymistä ja näin ollen varmistaa työvoiman saatavuus tulevaisuudessa. Kielitaidon arvioinnista ja kehittämisestä aiheutuvia kustannuksia ei tule jättää yksinomaan työnantajien vastuulle, erityisesti tilanteessa, jossa työnantajan vastuuta ammattihenkilön riittävän kielitaidon varmistamisesta koko palvelussuhteen ajan vahvistetaan.

Valtakunnallista rahoitusta tarvitaan muun muassa kansallisten arviointivälineiden kehittämiseen ja ylläpitämiseen sekä työelämälähtöisen kielikoulutuksen järjestämiseen ja työajalla tapahtuvan kielitaidon kehittämisen tukemiseen. Näin kielitaitoa koskevien velvoitteiden vahvistamisen rinnalle muodostuisi myös käytännön keinot ja riittävät resurssit niiden toteuttamiseen, mikä tukisi kansainvälisten osaajien työllistymistä ja työssä pysymistä sekä samalla vahvistaisi asiakas- ja potilasturvallisuutta.

2) Näkemykset muutoksiin, joilla laajennetaan Lupa- ja valvontaviraston mahdollisuuksia puuttua ammattihenkilön ammattioikeuteen ammattitoiminnan ulkopuolella tehdyn rikoksen perusteella sekä toisen EU/ETA-valtion tekemän, ammattioikeutta rajoittavan tai poistavan päätöksen perusteella

KT kannattaa esitettyjä terveydenhuollon ammattihenkilölain 27 a §:ää ja sosiaalihuollon ammattihenkilölain 22 a §:ää sekä em. mainittujen lakien säännöksiä tuomioistuimen ratkaisua koskevasta ilmoitusvelvollisuudesta. On varmasti tarkoituksenmukaista asiakas- ja potilasturvallisuus näkökohdat huomioiden, että tuomioistuimen ilmoitusvelvollisuus koskee myös laissa mainituissa rikoksissa tuomittuja sakkorangaistuksia ja turvaamistoimenpiteisiin on 29 §:n nojalla mahdollisuus ryhtyä ennen kuin vankeusrangaistus on saanut lainvoiman.

KT toteaa lisäksi, että potilas- ja asiakasturvallisuuden kannalta olisi johdonmukaista, että lakien 40 b §:n ja 28 §:n  ilmoitusvelvollisuuden piiriin lisättäisiin myös rikoslain 23 luvun rattijuopumusta koskevat tuomiot samoin perusteiden kuin mitä nyt todetaan esitettyjen (esim. huumausainerikokset) rikosten sakkotuomioiden ilmoitusvelvollisuuden suhteen. Laissa tuomioistuimen velvollisuudesta ilmoittaa eräistä ratkaisuistaan 2 §:ssä säädetään velvollisuudesta ilmoittaa viranhaltijaa koskevasta rikosasiasta (pykälässä sanotaan kunnallisen viranhaltijan rikoksesta, joten on epäselvää, miten tuomioistuimet ovat menetelleet hyvinvointialueuudistuksen jälkeen) Joka tapauksessa työsuhteessa olevaa henkilöstöä koskien ei ole olemassa samanlaista sääntelyä. Suurin osa sote-henkilöstöstä on työsuhteessa.

KT kannattaa esitystä terveydenhuollon ammattihenkilölain 31 a §:ksi ja sosiaalihuollon ammattihenkilölain  24 a §:ksi  ja pitää asianmukaisena, että harkinta tehdään vielä kansalliset säännökset huomioiden.

Lausuntopalautteen perusteella tehtävässä jatkovalmistelussa tullaan arvioimaan mahdollisia muutostarpeita laillistetun sosiaalihuollon ammattihenkilön tehtävissä toimimista koskevaan sääntelyyn avoimessa yliopistossa suoritettujen opintojen perusteella. Sosiaalihuollon ammattihenkilöistä annetun lain 12 §:ään vuonna 2025 voimaan tulleella muutoksella annettiin myös muille kuin ammattiin opiskeleville mahdollisuus toimia tilapäisesti laillistetun sosiaalityöntekijän tehtävissä sosiaalityöntekijöitä koskeneen akuutin henkilöstöpulan tilanteessa. 

Eduskunta on edellyttänyt, että sosiaali- ja terveysministeriö arvioi sosiaalityöntekijän tehtävissä toimimisen edellytysten lieventämistä koskeneen lakimuutoksen vaikutuksia ja kokemuksia ja ottaa ne huomioon ammattihenkilölainsäädännön uudistamisessa. Sosiaali- ja terveysministeriö on arvioinut asiaa hallituksen esityksessä tarkemmin kuvatulla tavalla ja ehdottanut esityksessä useita muutoksia sosiaalihuollon ammattihenkilöiden työnjaon joustavuuden parantamiseksi ja tehtävärakenteiden kehittämiseksi. 

Ehdotetut muutokset muodostavat kokonaisuuden, jossa samanaikaisesti yhdenmukaistetaan sosiaali- ja terveydenhuollon säänneltyyn ammattiin opiskelevien tutkinto-opiskelijoiden edellytyksiä toimia laillistetun ammattihenkilön tehtävissä sekä mahdollistetaan sosiaalihuollon ammattihenkilöille joustava toimiminen toistensa tehtävissä laissa tarkemmin säädetyin edellytyksin. Ehdotettujen muutosten myötä ne sosiaalihuollon ammattihenkilöt, jotka olisivat suorittaneet sosiaalityön opintoja avoimessa yliopistossa, saisivat toimia jatkossakin niissä sosiaalityöntekijän tehtävissä kuin nykyisinkin, mutta pysyvämmällä tavalla. 

Esityksen mukaan sosiaalihuollon ammattihenkilölaissa säädettäisiin terveydenhuollon ammattihenkilölakia vastaavasti erikseen ammattiin opiskelevien mahdollisuudesta toimia laillistetun ammattihenkilön tehtävissä (12 §) ja sosiaalihuollon ammattihenkilöiden mahdollisuudesta toimia muiden sosiaalihuollon ammattihenkilöiden tehtävissä (3 §). Ehdotetuilla muutoksilla tuettaisiin sosiaalihuollon ammattihenkilöiden keskittymistä koulutustaan (tutkintokoulutus sekä mahdolliset lisä- ja täydennyskoulutukset) ja osaamistaan vastaaviin tehtäviin sekä turvattaisiin sosiaalihuollon ammattihenkilöille pysyvämmät tehtäväjärjestelyt poistamalla toisen ammattihenkilön tehtävissä toimimiseen liittyvät aikarajat ja vaatimus toimia johdon ja valvonnan alaisena. Muutoksilla luotaisiin pysyvät lainsäädännölliset rakenteet vastata eri aikoina muuttuviin palvelutarpeisiin ja henkilöstön riittävyyteen ja saatavuuteen liittyviin vaihteluihin. Lausunnonantajia pyydetään ottamaan kantaa lausuttavana olevan esityksen ehdotukseen, joka koskee laillistetun sosiaalityöntekijän tehtävissä tilapäisesti toimimisen edellytyksiä ja ottaen huomioon sosiaalihuollon ammattihenkilöiden riittävyyden ja saatavuuden näkökulman (3 A ja 3 B).

3A) Näkemykset muutokseen, jolla joustavoitetaan sosiaalihuollon ammattihenkilöiden työnjakoa mahdollistamalla sosiaalihuollon ammattihenkilöiden toimiminen toistensa tehtävissä laissa tarkemmin säädetyin edellytyksin terveydenhuollon ammattihenkilöiden mahdollisuuksia vastaaviksi (laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä 3 §)

KT kannattaa ehdotettua muutosta sosiaalihuollon ammattihenkilölain 3 §:ään, jolla ammattihenkilöt voivat toimia toisensa tehtävissä kouluksensa, kokemuksensa ja ammattitaitonsa mukaisesti. Säännös tukee tarkoituksenmukaista osaamisperusteista työnjakoa sosiaalipalveluissa ja on ammattihenkilöiden, asiakasturvallisuuden ja työnantajien henkilöstötarpeiden kannalta myönteinen esitys.

3B) Näkemykset muutokseen, jolla yhdenmukaistetaan laillistetun ammattihenkilön tehtävissä tilapäisesti toimimista koskevaa sääntelyä sosiaali- ja terveydenhuollossa (laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä 12 §)

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT vastustaa esitystä 12 §:n muuttamiseksi ja kannattaa voimassa olevan sääntelyn säilyttämistä. KT toteaa, että voimassa olevan sääntelyn säilyttämiseen on useita perusteita.

Nykyinen 12 §:n mukainen säätely on ollut voimassa vain hyvin lyhyen aikaa, käytännössä vain vuoden. 

Vuonna 2025 voimaan tulleen muutoksen mukaan laillistetun sosiaalityöntekijän tehtävissä on voinut toimia myös henkilö, joka on suorittanut sellaisen soveltuvan yliopistossa suoritetun yhteiskuntatieteellisen alan korkeakoulututkinnon, johon on sisältynyt tai jonka lisäksi on suoritettu hyväkysytysti sosiaalityön perus- ja aineopinnot sekä käytännön harjoittelu taikka, jolla on soveltuvan yliopistossa suoritetun yhteiskuntatieteellisen alan korkeakoulututkinnon tai sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinnon ja sosiaalityön perus- ja aineopintojen lisäksi riittävä käytännön kokemus ja ammattitaito. Tämä on antanut työnantajille enemmän mahdollisuuksia järjestää paikallisesti alueella sosiaalihuollon palvelutoiminta ja kehittää ammattihenkilöiden välistä työnjakoa tarkoituksenmukaisemmalla tavalla, huomioiden henkilöstön osaaminen.

Hallituksen lakiesityksessä kuvataan, että akuutti henkilöstöpula on lakannut, ja tilapäisesti sosiaalityöntekijän tehtävissä toimivien henkilöiden tarve olisi merkittävästi vähentynyt vuoden 2024 tilanteesta ja toisaalta, että pääaineopiskelijoiden määrä heistä on merkittävästi lisääntynyt. Lakiesityksen ja siinä viitatun STM:n kesällä 2026 tekemän kyselyn mukaan alueilla työskentelisi tilapäisenä sosiaalityöntekijänä noin 350 henkilöä ja näistä noin 40 olisi sosiaalihuollon ammattihenkilölain 12 §:n mukaisia muita tilapäisiä sosiaalityöntekijöitä. Edellä mainittu vuonna 2025 tehty 12 §:n muutos on todennäköisesti myös motivoinut sellaisia työntekijöitä, jotka ovat opiskelleet työn ohella sosiaalityön opintoja jatkamaan työnantajan palveluksessa ja pätevöitymään, kun heidän osaamistaan on voitu hyödyntää laajemmin ja ammatillinen urakehitys on nähty mahdollisena. Lisäksi yliopistoissa käynnistyneet pilottikoulutukset ovat voineet osaltaan vaikuttaa myös myönteisesti työelämässä jo olevien aiemman sosiaali- ja terveydenhuollon koulutuksen tai muun soveltuvan tutkinnon sekä sosiaalityön perus- ja aineopinnot suorittaneiden ja riittävän käytännön kokemuksen omaavien pääsyä pääaineopiskelijoiksi. Toisaalta työelämässä jo olevien sosionomien pätevöitymistarvetta kuvaa myös se, että vain 60 opiskelijaa 335 hakijasta on tullut valituksi sosiaalityön maisterivaiheen opintoihin valmistaviin opintoihin. Esityksessä kuvattu pilottihanke on sinänsä erittäin kannatettava suunta sosiaalialan joustavien koulutussiirtymien varmistamiseksi ja näitä tarvitaan lisää.

KT toteaa, että vaikka sosiaalityöntekijöiden saatavuus yleisesti on väliaikaisesti parantunut suhteessa aikaisemmin vallinneeseen erittäin vaikeaan saatavuusongelmaan, se ei vielä anna aihetta sääntelyn muuttamiseen esitetyllä tavalla. Kevan eläköitymisennusteen mukaan joka kolmas hyvinvointialueilla työskentelevä on eläköitymässä seuraavan kymmenen vuoden aikana ja tämä koskee myös sosiaalityöntekijöiden ammattiryhmää. On arvioitu, että seuraavan kymmenen vuoden sisällä sosiaalityöntekijöistä eläköityy n.1800 henkilöä (28 %) ja tämän lisäksi vastaavana aikana alalta eläköityy myös n. 4300 sosiaalialan ohjaaja. Vastaavasti samainkaisesti väestö ikääntyy ja palvelutarve kasvaa. KT huomauttaa, että hallituksen esitykseen ei sisälly alueellisia arvioita ja laskelmia henkilöstötarpeista tältä osin. 

Jo nyt alueet ovat eriytyneet toisistaan palvelutarpeiden ja sitä vastamaan tarvittavan henkilöstön osalta. Väestönkehityksen, väestön sairastavuuden ja sosioekonomisien erojen takia palvelutarpeet, henkilöstön saatavuushaasteet ja eläköityminen koskettavat käytännössä eri tavoin maan eri osia ja eri hyvinvointialueita. Voidaankin olettaa, että yleisesti palvelu- ja henkilöstötarve sosiaalipalveluissa tulevaisuudessa tuskin tulee pienenemään, enemmänkin päinvastoin. Muun muassa pitkittynyt vaikea työttömyystilanne lisää lastensuojelun ja muiden sosiaalipalveluiden tarvetta samalla kun väestön ikääntyminen lisää paineita sosiaalipalveluissa. Palveluiden saatavuuden turvaamisen kannalta voimassa olevan sääntelyn muuttaminen ei ole mielekästä ja järkevää käytettävissä olevien tietojen pohjalta. 

Esityksessä ei myöskään ole arvioitu valitsevan kansantalouden suhdannetilanteen vaikutusta hetkellisesti parantuneeseen henkilöstön saatavuustilanteeseen. Esityksessä on perusteltu ehdotettua muutosta 12 §:ään ammattihenkilölakien yhdenmukaistamisella. KT huomauttaa, että sosiaali- ja terveysalat ja niiden ammattitehtävät eroavat toisistaan eikä yhdenmukaistaminen kaikilta osin ole tarkoituksenmukaista. Terveydenhuollon ammateissa tutkinto-opiskelijat hakeutuvat opiskelemaan nimenomaista ammattia ja siihen kelpoisuuden antavaa tutkintoa. Sosiaalityön opinnot poikkeavat tästä ja ovat osa yhteiskuntatieteiden tai valtiotieteiden maisterin koulutusta. Koulutus antaa näin olleen mahdollisuuden sijoittua myös muihin tehtäviin kuin sosiaalityöntekijän ammattitehtäviin. Turun yliopistossa vuonna 2023 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan muut työtehtävät kuin asiakaspalvelutehtävät vetävät sosiaalityön pääaineopiskelijoita puoleensa ja sen tulosten mukaan alle puolet sosiaalityön pääaineopiskelijoista olisi valinnut työkseen asiakastyön valmistumisensa jälkeen. Korkeasuhdanteen aikana onkin todennäköistä, että kun työn tarjonta lisääntyy, kaikki sosiaalityön opintoja suorittavat henkilöt eivät tule lopulta hakemaan laillistusta sosiaalityöntekijäksi tai hakeudu alan asiakastyötehtäviin. Osaavan henkilöstön saatavuuden varmistamiseksi koulutustarpeiden ennakointia pitäisi pystyä merkittävästi parantamaan.

Ehdotettua 12 §:n muutosta on perusteltu myös sillä, että 12 § 1 momenttiin tehty muutos vuonna 2025 olisi aiheuttanut paljon tulkintaepäselvyyksiä niin viranomaisten, työnantajien kuin sosiaalihuollon ammattihenkilöstön ja muun henkilöstön osalta. KT arvioi, että työelämän näkökulmasta epäselvyydet ovat voineet osin liittyä säännöksen vuoden määräaikarajoitteeseen. KT jakaa näkemyksen, että tilapäinen toimiminen sosiaalityöntekijän tehtävissä tulee ollakin tilapäistä, mutta tiukka määräaikarajoite on työelämän näkökulmasta jäykkä ottaen huomioon alueelliset erot osaavan henkilöstön saatavuudessa. Vuoden määräaika on liian lyhyt aika työn ohessa suoritettavaan pätevöitymiseen, koska sosiaalityön on hakupaineala, jossa hakukelpoisuus ei takaa pääsyä pääaineopiskelijaksi. 

KT nosti jo aiemmin vuonna 2024 antamassaan lausunnossaan esille sen, että määräaikarajoite tilapäiselle toimiselle on syytä poistaa viimeistään suunnitellun ammattihenkilölakien uudistuksessa.

Ehdotettua muutosta on perusteltu esityksessä myös asiakas- ja potilasturvallisuuden varmistamisella. KT muistuttaa, että nykytilanteessakin muilla kuin pääaineopiskelijoina tilapäisesti sosiaalityöntekijöiden tehtävissä toimivilla on suoritettuna jo aiempi alan korkeakoulututkinto ja laillistus toimia sosiaalihuollon ammattihenkilönä. Tämän lisäksi heillä on suoritettuna sosiaalityön perus- ja aineopinnot ja useilla on myös pitkä työkokemus sosiaalialalta. On myös huomattava, että tilapäinen toimiminen edellyttää aina laillistetun ammattihenkilön nimeämistä hänen vastuuhenkilökseen ja tämän ohjausta ja valvontaa.

Lisäksi asiakasturvallisuutta on varmistettu muulla palvelulainsäädännöllä, joissa eri sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviin on sisällytty vaatimuksia henkilöstön kelpoisuudesta tai mitoituksista. Tämän lisäksi sosiaalihuollon erillislainsäädännössä on määritelty tiettyjä tehtäviä vain laillistetun sosiaalityöntekijän tehtäväksi.

KT korostaa, että voimassa oleva 12 §:ää tulee arvioida ennen kaikkea laadukkaiden palvelujen saatavuuden ja saavutettavuuden turvaamisen näkökulmasta. Voimassa oleva sääntely on tästä näkökulmasta kiistatta perusteltu.

4) Näkemykset muutokseen, jolla yhdenmukaistetaan lähihoitajan ammattinimikkeen käyttöoikeuden edellytykset ja varmistetaan, että valvontaviranomaisella on yhdenmukainen toimivalta valvoa sosiaali- ja terveydenhuollon nimikesuojattuja ammattihenkilöitä.

KT kannattaa esitystä, joka on yhdenmukainen sen kanssa mitä terveydenhuollon toimivista lähihoitajista säädetään. 

5) Näkemykset muutokseen, jolla lisätään säännökset ja selkeä prosessi toisessa EU/ETA-valtiossa suoritetun tutkinnon vertailusta ja tunnustamisesta kansallista ja EU:n oikeuskäytäntöä vastaavaksi

Lakien muutosesitykset ovat perusteltuja huomioon ottaen Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisut ja selvitetty EU-oikeuden tulkintakäytäntöä. Tilanne on hyvä selkiyttää säännöstasolla.

6) Näkemykset muutokseen, jolla sujuvoitetaan sairaanhoitajan rajatun lääkkeenmääräämisoikeuden lupaprosessia 

KT kannattaa terveydenhuollon ammattihenkilölain 23 e §:n muutosta, että laissa mainitut tiedot olisi jatkossa toimitettava vain pyynnöstä esityksessä mainituilla perusteluilla.

7) Näkemykset muutoksiin, joilla vähennetään sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden valvontalautakunnan toimintaa koskevaa byrokratiaa

KT kannattaa, että sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden valvontalautakunnan käsittelyyn eivät menisi enää henkilön omasta pyynnöstä tehdyt ammattitoiminnan rajaamisen poistamista koskevat hakemukset, vaan ne käsiteltäisiin virkatyönä.

Lisäksi KT pitää tarkoituksenmukaista terveydenhuoltolain 42 §:n kumoamista (kuulutus virallisessa lehdessä), koska tiedot ovat nähtävissä rekisterissä.

8) Näkemykset muutoksiin, joilla laajennetaan Lupa- ja valvontaviraston tiedonsaantioikeutta ja varmistetaan tiedonsaantioikeudet pysyvällä sääntelyllä

KT kannattaa terveydenhuollon ammattihenkilölakien muutosesityksiä tiedonsaantioikeuden laajentamiseksi sosiaali- ja terveyden toimintayksiköltä, sosiaali- ja terveysalan henkilöstöä välittävältä henkilöstöpalveluyritykseltä ja Potilasvakuutuskeskukselta laissa säädettyjen tehtävien suorittamiseksi saada välttämättömät tiedot ja selvitykset. Myös sosiaalihuollon ammattihenkilölain 27 § 2 momentti ja terveydenhuoltolain ammattihenkilölain 40 §:n 2 momentti ovat kannatettavia lisäyksiä lakeihin ja käytännössä selkiyttäviä.

9) Näkemykset muutokseen, jolla päivitetään erikoishammaslääkärikoulutukseen ottamisen edellytyksiä

KT kannattaa sosiaali- ja terveysministeriössä toimivan koordinaatiojaoston antaman arvion mukaisesti, että kahden vuoden päätoiminen työskentely hammaslääkärin tehtävässä on riittävä edellytys erikoishammaslääkärikoulutukseen.

10) Huomiot vaikutusten arviointiin liittyen. Onko esitysluonnoksella joitakin olennaisia vaikutuksia, joita ei esityksessä ole huomioitu?

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT katsoo, että esityksen työnantajille aiheutuvia taloudellisia vaikutuksia on arvioitu puutteellisesti. Vaikka kyse on jo voimassa olevan velvollisuuden täsmentämisestä, työnantajan vastuun korostaminen sekä kielitaidon jatkuvan seurannan ja arvioinnin edellyttäminen koko palvelussuhteen ajan lisäävät käytännössä työnantajien työmäärää ja kustannuksia. Kustannuksia aiheutuu muun muassa kielitaidon arvioinnista ja seurannasta, kielikoulutuksen järjestämisestä, työajalla tapahtuvan kielen oppimisen tukemisesta, työtehtävien mukauttamisesta sekä esihenkilöiden ja muun henkilöstön käyttämästä työajasta. Myös kielitaidon kehittämiseen käytettävä työaika merkitsee työnantajalle välittömiä kustannuksia ja voi edellyttää henkilöstöresurssien lisäämistä tai muita työjärjestelyjä.

KT ei pidä riittävänä esityksen lähtökohtaa, jonka mukaan kustannusten määrää ei voida arvioida niiden työnantajakohtaisen vaihtelun vuoksi. Vaikutusarvioinnissa tulisi pyrkiä arvioimaan vähintään velvoitteen toimeenpanosta aiheutuvien kustannusten suuruusluokkaa sekä huomioimaan kustannuksiin, ja velvoitteen toteuttamiseen vaikuttavat erilaiset toimintaympäristöt.

Esityksen vaikutusarvioinnissa ei ole myöskään riittävästi huomioitu henkilöstön saatavuuteen vaikuttavia tekijöitä ja niiden alueellista vaihtelua. Arvioinnissa tulisi ottaa huomioon muun muassa suhdannetilanteen muutokset, sote-henkilöstön eläköityminen sekä hyvinvointialueiden erilaiset palvelutarpeet ja henkilöstön saatavuustilanteet. Henkilöstön saatavuus ja kansainvälisen työvoiman tarve vaihtelevat alueittain ja ammattiryhmittäin, minkä vuoksi myös kielitaidon arviointiin ja kehittämiseen liittyvät kustannukset sekä työnantajien mahdollisuudet toteuttaa niille asetettuja velvoitteita voivat olla hyvin erilaisia.

Kansainvälisen työvoiman merkitys voi korostua erityisesti niillä alueilla ja niissä ammattiryhmissä, joissa henkilöstön saatavuus on heikkoa tai eläköityminen lisää työvoiman tarvetta. Kansainvälisen työvoiman merkityksen kasvaessa lisääntyy myös tarve tukea ja kehittää ammatillista kielitaitoa työssä. Kielitaitoa koskevan sääntelyn vaikutuksia on tämän vuoksi arvioitava taloudellisten vaikutusten lisäksi henkilöstön saatavuuden näkökulmasta. Samalla on varmistettava, etteivät kielitaitovaatimukset tarpeettomasti vaikeuta kansainvälisten osaajien rekrytointia, ammattioikeuden saamista ja työelämään pääsyä asiakas- ja potilasturvallisuudesta kuitenkaan tinkimättä.

Työnantajille asetettavien velvoitteiden vahvistamisen yhteydessä on turvattava hyvinvointialueille riittävä ja pitkäjänteinen valtion rahoitus kielitaidon arviointiin ja kehittämiseen. Yksittäiset hankkeet ja itseopiskelumateriaalit ovat hyödyllisiä tukitoimia, mutta ne eivät yksin riitä kattamaan työnantajille jatkuvasta lakisääteisestä velvoitteesta aiheutuvia kustannuksia. Rahoituksen tulee vastata myös hyvinvointialueiden erilaisiin henkilöstön saatavuustilanteisiin ja kansainvälisen työvoiman käytöstä aiheutuviin kielitaidon kehittämistarpeisiin.

KT toteaa, että vaikutusten arvioinnissa ei ole myöskään huomioitu sosiaalityöntekijöiden saatavuuteen liittyen tekijöitä, kuten suhdannetilanteen hetkellistä vaikutusta henkilöstön saatavuuteen, hyvinvointialueiden eroavuuksia palvelutarpeen kasvussa ja henkilöstön saatavuudessa eikä eläköitymisaallosta johtuvaa henkilöstötarvetta. Siksi KT ei kannata esitettyä muutosta sosiaalihuollon ammattihenkilölain 12 §:ään ja pitää sen muuttamista erittäin lyhytnäköisenä. KT viittaa tässä tarkemmin aiemmin lausunnossa antamaansa 12 §:ää koskevaan vastaukseensa. Tilapäisesti sosiaalityöntekijän tehtävissä toimimisen rajaaminen vain sosiaalityön pääaineopiskelijoille vaikuttaa maan eri osissa ja eri hyvinvointialueilla eri tavoin. Pääaineopiskelijoiden saatavuus tilapäisesti sosiaalityöntekijän tehtävissä toimiville tulee olemaan helpompaa lähellä koulutuspaikkakuntia. Vaikka harjoittelupaikoista on valtakunnallisesti pulaa, niin silti paikoitellen syrjäseuduilla harjoittelupaikkoja jää myös käyttämättä, koska opiskelijat ovat asettautuneet opiskelupaikkakunnille. Tällä on vaikutuksia alueellisesti hyvinvointialueen mahdollisuuksiin järjestää palvelutarvetta vastaavasti laadukkaita sosiaalipalveluita.

Lakiesityksessä ei myöskään huomioida taloudellisissa vaikutuksissa tilannetta, jossa työvoimapulan takia jouduttaisiin aktiivisesti kilpailemaan työntekijöistä rahallisilla korvauksilla. Juuri tällä hetkellä tällaista ilmiötä ei ole suhdannetilanteen vuoksi nähtävissä edellä mainituiden syitten takia, mutta hyvinvointialueiden aloittaessa toimintansa niiden kustannuksia nostivat merkittävästi pula työvoimasta, joka näkyi palkoissa sekä ostopalvelujen ja vuokratyövoiman hinnassa.