Lausunto arviomuistiossa esitetyistä kehittämisehdotuksista työvoimapalveluiden kehittämiseksi
Yleistä
Työ- ja elinkeinoministeriö pyytää lausuntoa arviointimuistiosta työvoimapalveluiden kehittämistarpeista kuntouttavan työtoiminnan uudistamisen yhteydessä. Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT kiittää mahdollisuudesta lausua asiasta.
Kuntouttavan työtoiminnan uudistaminen perustuu pääministeri Petteri Orpon hallituksen hallitusohjelman kirjaukseen. Edelleen hallitus linjasi kevään 2025 puoliväliriihessä, että sosiaalihuollon työllistymistä ja työ- ja toimintakykyä edistäviä palveluita uudistetaan kokonaisuutena siten, että kuntouttava työtoiminta ja sen resurssit siirretään kuntiin ja palvelua kehitetään vahvemmin työllistymistä edistäväksi. Sosiaalinen kuntoutus puolestaan säilytettäisiin jatkossakin hyvinvointialueilla.
Kuntouttava työtoiminta on ollut yksi sosiaalihuollon työllistymistä ja työ- ja toimintakykyä edistävistä palveluista eikä sitä voida näin ollen siirtää kuntiin nimenomaisesti sosiaalihuollon palveluna. Hallituksen hallitusohjelmakirjaus ja puoliväliriihen linjaus tarkoittavat, että kuntouttavan työtoiminnan uudistaminen työvoimapalveluiden osana tai sen yhteydessä edellyttää sekä työvoimapalveluiden että sosiaalipalveluiden kehittämistarpeiden huomioimista.
Nyt lausuttavana oleva arviointimuistio on osa kyseisten kirjausten ja linjausten toimeenpanoa ja se on tehty virkatyönä työ- ja elinkeinoministeriössä. Lausuntokierroksen tavoitteena on saada eri toimijoiden näkemyksiä jatkovalmistelun tueksi. Lausuntopalautteella arvioidaan, mitä uudistuksia ja muutoksia tullaan jatkossa edistämään.
Muistiossa tarkastellaan heikossa työmarkkina-asemassa oleville tarjottavien palveluiden nykyistä valikoimaa, kuitenkin keskittyen työvoimaviranomaisen toimivallassa olevien palvelujen mahdollisuuksia vastata kohderyhmän palvelutarpeisiin. Taustoittavana aineistona tuodaan esille kansallisia esimerkkejä nykyisistä tai aikaisemmin tuotetuista palveluista ja toimista.
Muistion kehittämisehdotukset pohjautuvat tämän pohjalta tehtyyn nykytilan arvioon.
Uravalmennuksen räätälöinti
Arviointimuistiossa tuodaan esille, ettei uravalmennuksesta säädetä työvoimapalveluiden järjestämislaissa tarkemmin eikä toimeenpanoa varten ole käytössä palvelukuvausta. Näin työllisyysalueille on annettu mahdollisuudet räätälöidä valmennusta asiakastarpeiden mukaisesti. Muistiossa tuodaan esille, että uravalmennusta olisi myös mahdollista toteuttaa painottamalla asiakkaiden työelämävalmiuksien kehittymistä. Tällöin se osaltaan lähestyisi jossain määrin kuntouttavan työtoiminnan kohderyhmää ja tavoitetta. Muistiossa tuodaan samalla esille, että tällaisissa tilanteissa olisi tarve yhteistyölle sosiaalipalvelujen kanssa, jotta varmistettaisiin, että työtön saa tarvittaessa sosiaalipalveluiden tukea arjessa ja työelämässä toimimisen perusvalmiuksien vahvistamiseen.
Uravalmennuksen räätälöinnin mahdollisuuksia ja sen rajoja arvioitaessa on syytä tunnistaa henkilöasiakkaan työllistymisen edistämisessä kaksi erillistä, joskin usein lomittain kulkevaa, tavoitetta. Työvoimapalveluiden järjestämislain (380/2023) 1 § 1 momentin perusteella työvoimapalveluilla turvataan työtä hakevien mahdollisuuksia saada työtä. Tällöin työn löytyminen ja työllistyminen ovat keskeisin tavoite ja palveluilla pyritään ensisijaisesti tukemaan työnhakijaa työllistymään. Palveluihin osallistumisella voi työnhakijalle olla myös muunlaisia hyödyllisiä vaikutuksia. Se voi aktivoida, jäsentää arkea, valaa uskoa uudelleen työllistymiseen ja lisätä sosiaalisia tai elämänhallinnallisia taitoja. Tällöin kehittyvät sekä työnhakijan edellytykset työllistyä että toimia tehokkaasti muissa ympäristöissä tai tilanteissa. Karkeasti määritellen silloin, kun palvelun ensisijaisena tavoitteena on tällaisten yleisempien edellytysten kehittyminen, eivät ne enää olisi ensisijaisesti työvoimapalveluja eivätkä työvoimapalveluiden järjestämisvastuun piirissä. Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n näkemyksenä on, että uravalmennuksen tavoitteen siirtäminen työllistymisedellytysten kehittämisen suuntaa edellyttää huolellista arviointia työvoimaviranomaisten, hyvinvointialueiden ja Kansaneläkelaitoksen tehtävistä ja vastuista tässä rajapinnassa.
Työhönvalmennuksen menetelmien monipuolistaminen
Arviointimuistiossa todetaan, ettei myöskään työhönvalmennuksen menetelmistä säädetä tarkemmin työvoimapalveluiden järjestämislaissa. Muistiossa todetaan, että laatuperusteisen työhönvalmennuksen vaikuttavuudesta on vahva näyttö, joten sen mukaista valmennusta tulisi ottaa käyttöön myös työvoima- ja työllisyyspalveluissa. Edelleen viitataan pääministeri Orpon hallituksen hallitusohjelmatavoitteeseen laajentaa IPS-menetelmän käyttöönottoa. Tässä yhteydessä tuodaan esille, että päällekkäisen toiminnan välttämiseksi työvoimaviranomaisen ja hyvinvointialueen tulisi tarvittaessa sopia työnjaosta työhönvalmennuksen hyödyntämisessä sekä valmennuksen kohderyhmistä.
Työvoimapalveluina järjestettävällä työhönvalmennuksella on jo pitkä historia. Julkisesta työvoimapalvelusta annetussa laissa (1295/2002) säädettiin työhönvalmennuksesta muussa palveluyksikössä. Palveluna se oli osa työhallinnon ammatillisen kuntoutuksen palveluja. Työministeriö tarkensi lain tulkintaa myöhemmin ohjeella 1/2006. Työvoimatoimistoja varten laadittiin myös palvelutuotekansio, jossa edellytettiin työhönvalmennuksen hankinnalta, että palvelun tuli noudattaa tuetun työllistymisen standardia (Puolanne M, Sariola L. Laatu tuetussa työllistymisessä. Palvelustandardi. Hel-sinki: Vates-säätiö ja FINSE, 2000.). Kuitenkin työvoimapalveluita koskevalla asetuksella ja edellä mainitulla ohjeella säädettiin jo tuolloin työhönvalmennuksen enimmäiskestoista. Tällöin käytännössä palvelu ei kehittynyt Suomessa standardin edellyttämään sisältöön, johon myös kansainvälinen tutkimusnäyttö perustuu. Vastaavasti sisällön ja keston jäädessä puutteelliseksi myös sen tuloksellisuus jäi vaisuksi (Harkko, J. Härkäpää, K. & Lehikoinen T. 2013: Työhönvalmennus ja sen kehittämistarpeet, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 128, Helsinki: Kela).
Käytännössä palvelun järjestämisen ja sitä kautta tuloksellisuuden puutteet herättivät tarpeen myöhemmin kehittää edelleen työhönvalmennusta. Osana eri hallitusohjelmahankkeita, esim. Työkykyohjelma, palvelua kehitettiin kuitenkin sosiaali- ja terveysministeriön vetämänä osaksi sosiaali- ja terveydenhuoltoa ilman, että tällaisen ensi sijassa työllistymistä tukevan palvelun asemaa olisi selvitetty sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisvastuun kokonaisuudessa. Vastaavasti myös Kansaneläkelaitoksen työhönvalmennuksen kuvaus sisältää saman järjestelmävastuiden epäselvyyden: ”Työhönvalmennuksen tavoitteena on, että asiakas työllistyy palkkatyöhön tai toimii yrittäjänä. Työhönvalmennuksen aikana asiakas on palkkatyösuhteessa. Jos asiakkaan tavoitteena on yrittäjyys, toteutetaan työhönvalmennus asiakkaan omassa yrityksessä tai yritystoiminnan käynnistämisen edistämiseksi.”
Työhönvalmennus palvelusisältönä on ensisijaisesti työllistymistä edistävä ja vain toissijaisesti työllistymisedellytyksiä parantava palvelu. Arviointimuistiossa esitetty huoli toiminnan päällekkäisyydestä on otettava näin vakavasti. Kelan ammatillisena kuntoutuksena järjestettävä työhönvalmennus on syytä sisällyttää osaksi arviointikokonaisuutta.
Työhönvalmennuksen osalta arviointi ei ole mahdollista ilman rahoitusmalin ja riittävyyden arviointia. Nykyinen työvoimapalveluiden ja työttömyysturvan rahoitusmalli ei kannusta työllisyysalueita järjestämään laatuperusteista työhönvalmennusta. Työllisyysalueiden merkittävin kannuste järjestää työvoimapalveluja on rakennettu työnhakijan työllistymisen varaan. Työllistyminen katkaisee välittömästi työttömyysturvan rahoitusvastuun, ja kun työllistynyt henkilö on myöhemmin kerryttänyt työssäoloehdon, nollautuu myös työttömyysturvan maksutaso mahdollisen uuden työttömyyden koittaessa. Näin työhönvalmennuksen järjestäminen työsuhteeseen, vaikkakin työssä pysymisen tueksi, ei välttämättä ole työllisyysalueille kannattavaa. Siksi eri toimijoiden tehtävien ja roolien tarkastelussa myös rahoitus on otettava huomioon.
Työllistämissuunnitelman rakentaminen palvelukokonaisuudeksi
Arviointimuistiossa viitataan arviointien ja tutkimusten kokonaisuuteen, joiden mukaan tukea tarvitsevan työttömän työllistymispolkua rakentaessa tulisi johdonmukaisesti kiinnittää huomioita siihen, että työllistymissuunnitelmassa sovitut toimet muodostavat tarkoituksenmukaisen palvelukokonaisuuden. Muistiossa ei ehdoteta spesifisti, miten tämä tulisi toteuttaa. Siinä viitataan palvelukokonaisuuksien rakentamisen tapahtuvan osaamisen kehittämisen ja palvelumuotoilun hankkeina. Edelleen viitataan, että tätä voitaisiin tehdä myös kansallisella tasolla.
Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n näkemyksenä on, ettei nykyinen työvoimapalveluiden ja työttömyysturvan rahoitusmalli riittävästi mahdollista tai kannusta työllisyysalueita järjestämään heikommassa asemassa oleville työnhakijoille riittäviä palvelukokonaisuuksia. KT:n näkemyksenä on, että etenkin tilanteissa, joissa työnhakija ei ole työttömyysturvan eikä toimeentulotuen piirissä, ei myöskään kannusteita palvelujen järjestämiselle juurikaan ole. Käytännössä huonon suhdannetilanteen ja vähäisen työvoiman kysynnän vuoksi työttömyys on ollut ennakoitua suurempaa ja tämä on johtanut siihen, että suurempi osa kuntien rahoituksesta ohjautuu toimeentuloetuuksien rahoitukseen. Tällöin aktiivitoimia voidaan järjestää vastaavasti tarpeeseen nähden riittämättömällä volyymilla. Käytännössä pitkäkestoiset ja intensiiviset palvelut, joita etenkin etäällä työelämästä ja työllistymisestä olevat työnhakijat tarvitsisivat, ovat kuntatalouden kannalta joko mahdottomia tai vaikeasti toteutettavissa. KT:n näkemyksenä on, että palvelujen ja etenkin palvelukokonaisuuksien osalta jatkotyössä tulee arvioida samalla rahoitusjärjestelmän asettamat reunaehdot ja tehdä siihen tarvittavat mahdollistavat korjaukset.
Rahoituksen riittämättömyys ohjaa tällä hetkellä työllisyysalueita palvelukokonaisuuksien rakentamisen sijaan etsimään keinoja ja väyliä saada ohjattua työnhakijoita hyvinvointialueiden ja Kansaneläkelaitoksen asiakkaiksi. Tämän ei tapahdu kuitenkaan yhteisen asiakkuuden ja palvelukokonaisuuksien rakentamisen tarkoituksessa vaan työllisyysalueiden toiveena olisi, että nämä järjestäisivät asiakkaan palvelut. Jatkossa palvelukokonaisuuksien rakentaminen edellyttää KT:n näkemyksen mukaan eri toimijoiden (työllisyysalueet, hyvinvointialueet, KELA) järjestämisvastuiden, roolien ja tehtävien kirkastamista. Jotta tämä työ voisi johtaa jatkossa maamme työllisyysasteen nousuun, tulee kansallisesti tehdä strateginen päätös siitä, nähdäänkö heikommassa asemassa olevat ryhmät tosiasiallisesti osaksi työvoimaa vai sen ulkopuolella oleviksi. Mikäli tahtotilaksi asetetaan näiden ryhmien työllistyminen, on rahoituksen seurattava tätä tavoitetta.
Palvelukokonaisuuksien rakentaminen asiakkaan palvelutarpeen mukaiseksi olisi työllisyysalueiden asiantuntijoille uudenlainen toimintamalli ja KT yhtyy näkemykseen, että sitä voitaisiin ja tulisi rakentaa osaamisen kehittämisen ja palvelumuotoilun avulla. KT painottaa, että hankala työllisyystilanne, palveluiden rahoitusmalli ja kuntien talous huomioiden, tulisi tällaista toimintamallia rakentaa kansallisesti koordinoidusti ja erillisellä kansallisella rahoituksella. Hankkeen suunnittelu ja toimeenpano tulee tehdä tiiviissä yhteistyössä työnantajana toimivien työllisyysalueiden, kuntien ja hyvinvointialueiden kanssa.
Sääntelyn tarkentaminen (kokeilu, valmennus)
Arviointimuistion keskeinen lähtökohta on, ettei uusia yksittäisiä työvoimapalveluja esitetä säädettäväksi. Näin työvoimapalveluiden järjestämislaissa ei nähdä myöskään merkittäviä rakenteellisia puutteita. Arviointimuistion mukaan ehdotukset liittyvät nykyisten työvoimapalveluiden toimeenpanon kehittämiseen, jossa keskeisintä olisi palvelukokonaisuuksien nykyistä laajempi hyödyntäminen. Kuitenkin kokeilun ja valmennusten osalta ehdotetaan harkittavaksi sääntelyn tarkentamista.
Työkokeilun enimmäiskestoa lyhennettiin 1.1.2025 alkaen. Monien työllisyysalueiden toiveena on Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n saaman tiedon perusteella, että työkokeilun sisältöä ja kestoa koskevasta sääntelystä tulisi luopua. Vaikka KT kannattaakin pääsääntöisesti työvoimapalveluihin liittyvän sääntelyn merkittävää väljentämistä ja joissain tapauksissa siitä luopumista, pitää KT tärkeänä, ettei työkokeilun osalta sääntelystä luovuta. KT myös edellyttää, että mahdollinen lainsäädännön väljentäminenkin tulee valmistella huolella, jotta kokeiluun osallistuvan työoikeudellinen asema tulee riittävästi määriteltyä.
KT haluaa tässä yhteydessä muistuttaa niistä työoikeudellisista ongelmista, joita Jaana Paanetoja toi esille sosiaalihuollon työtoimintaa koskeneessa väitöstutkimuksessaan. Tähän perustuen KT:n näkemyksenä on, että työkokeilun keskeinen hyväksyttävyys ja käyttökelpoisuus työnantajien näkökulmasta perustuu oikeusvarmuuteen. Käytännössä siis työnantaja voi tarjota työkokeilupaikan turvallisesti vain, kun lainsäädäntö rajaa työkokeilun kokeiluluonteiseksi, määräaikaiseksi ja sisällöllisesti rajatuksi. Mikäli työkokeilun sisällön tai enimmäiskeston sääntelystä luovuttaisiin, kasvaisi riski siitä, että työkokeilu tosiasiallisesti voitaisiin tulkita työsuhteessa tehtäväksi työksi. Lainsäädännöstä luopuminen lisäisi merkittävästi epävarmuutta työnantajan vastuista ja voisi heikentää työnantajien halukkuutta tarjota työkokeilupaikkoja.
Työoikeudellisessa arvioinnissa ratkaisevaa eivät ole toimenpiteelle annetut nimikkeet tai hallinnollinen tausta, vaan se, täyttyvätkö työsuhteen tunnusmerkit tosiasiallisissa olosuhteissa. Mikäli työkokeilu voidaan toteuttaa sisällöltään ja kestoltaan väljänä, kasvaa riski siitä, että kokonaisuus täyttää työsuhteen tunnusmerkistön (työ toisen lukuun ja tämän johdon ja valvonnan alaisena vastiketta vastaan). Tällöin työnantajalle voi syntyä takautuvia velvoitteita, kuten palkka- ja lomakorvausvastuita sekä työnantajamaksuihin ja vakuuttamiseen liittyviä seuraamuksia. Oikeudellisen epävarmuuden kasvu lisää myös riitautumisriskiä ja hallinnollista kuormaa.
Työkokeilun tarkoituksenmukainen toteuttaminen edellyttää aina perehdyttämistä, turvallista työnopastusta ja asianmukaisia työjärjestelyjä. Jos työkokeilun oikeudellinen asema ja sisältö rajautuvat entistä epämääräisemmin työsuhteessa työskentelyyn, kasvaa riski epäselvistä vastuusuhteista erityisesti tilanteissa, joissa sattuu työtapaturma tai muu vahinko. Epäselvyys voi koskea myös vakuuttamista ja korvausvastuuta sekä näin lisätä työnantajien varovaisuutta ja heikentää halukkuutta tarjota työkokeilupaikkoja.
Työkokeilut kohdistuvat usein henkilöihin, joilla on heikompi työmarkkina-asema tai toimintakykyyn liittyviä rajoitteita. Jos työkokeilun rajat suhteessa työsuhteiseen työhön hämärtyvät, voi seurauksena olla tilanne, jossa haavoittuvassa asemassa oleva henkilö tekee tosiasiallisesti työntekijän asemaan rinnastuvaa työtä ilman työntekijälle kuuluvaa suojaa. Tämä heikentää oikeusturvaa ja lisää yhdenvertaisuusriskejä: syntyy asetelma, jossa osa henkilöistä tekee saman sisältöistä työtä kuin palkattu henkilöstö, mutta eri oikeudellisella ja taloudellisella asemalla. Tällöin työnantajalla on riski mainehaitan ja negatiivisen julkisen kuvan muodostumiselle, kuten tapahtui syksyllä 2025 oululaisessa elintarvikeliikkeessä (https://yle.fi/a/74-20180598).
Työkokeilussa on tyypillisesti mukana useita toimijoita (työvoimaviranomainen, mahdolliset palveluntuottajat, työhönvalmentajat sekä tarvittaessa Kela tai hyvinvointialue taustalla). Jos lainsäädäntö ei määritä riittävästi työkokeilun rajoja, kasvaa tarve sopimusperusteiselle ohjaukselle. Sopimukset eivät kuitenkaan voi poistaa työsuhteen syntymisen riskiä, mikäli tosiasialliset työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät. Tällöin työnantaja voi jäädä käytännössä kantamaan suurimman vastuun työpaikalla tapahtuvasta toiminnasta.
Työkokeilun sisällön ja enimmäiskeston sääntelyllä on siis keskeinen rooli työnantajien oikeusvarmuuden sekä kokeilun hyväksyttävyyden turvaamisessa. Mikäli sääntelystä luovuttaisiin, kasvaisivat työsuhderiskiin liittyvät epäselvyydet ja taloudelliset vastuut, työturvallisuus- ja vakuutusvastuiden tulkintariskit sekä maine- ja yhdenvertaisuushaitat. Tämä voi johtaa paradoksaalisesti siihen, että työnantajien halukkuus tarjota työkokeilupaikkoja heikkenee.
Edellä mainituista syistä on perusteltua säilyttää työkokeilua koskevassa sääntelyssä vähintään: 1) selkeät sisällölliset rajaukset, joilla varmistetaan kokeiluluonne ja estetään tuotannollisen työn korvaaminen, 2) ajallinen enimmäiskesto tai vaihtoehtoisesti tiukasti määritellyt poikkeusedellytykset, 3) velvoite dokumentoida työllistymissuunnitelmaan tavoitteet, tehtäväsisältö ja ohjaus sekä kytkentä työllistymis- ja osaamistavoitteisiin.
Valmennusten matala käyttöaste ja etenkin uravalmennuksen lyhyt keskimääräinen kesto voivat arviointimuistion mukaan viitata siihen, että toimeenpanossa ei ole merkittävästi hyödynnetty mahdollisuutta toteuttaa valmennuksia eri pituisina jaksoina. Siksi todetaan, että näiden osalta olisi hyvä jatkossa tarkastella, tulisiko niiden sisällöstä tai toteutuksesta säätää joltain osin tarkemmin, jotta turvattaisiin heikossa työmarkkina-asemassa olevien nykyistä parempi pääsy palvelutarpeen mukaisiin palveluihin. KT:n kantana on, että valmennusten osalta ei ole syytä säätää niistä tarkemmin muuten kuin niiltä osin, kun ne toteutetaan työpaikoilla.
Alueellisten yhteistyösopimusten edistäminen
Arviointimuistion kehittämisehdotuksissa tarkastellaan yhteistyön rakentamista ja kehittämistä niin viranomaisten kesken kuin viranomaisten ja työllisyyden edistämisen ekosysteemin toimijoiden välillä. Nykyinen monitoimijainen malli on herättänyt pitkään keskustelua lainsäädännössä eri toimijoille asetetuista rooleista ja tehtävistä sekä työnjaosta ja yhteistyöstä. Aikaisempien hallitusten hallitusohjelmahankkeilla on pyritty paitsi selkeyttämään toimijoiden rooleja myös madaltamaan kynnystä toimia yhtäaikaisesti yhteisten asiakkaiden palvelutarpeisiin vastaamisessa. Hankkeissa on myös pyritty sujuvoittamaan siirtymiä, kun asiakas siirtyy palvelujärjestelmästä toiseen.
Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT yhtyy näkemykseen, että alueellisten yhteistyösopimusten syntymistä tulee edistää. KT ei kuitenkaan kannata sitä, että määriteltäisiin toimijoita sitovia säännöksiä siitä, mitä tällaisen sopimuksen tulee sisältää. KT:n näkemyksenä on, että sopimusten tulee perustua alueellisesti ja paikallisesti tuotettuun ja yhteisesti jaettuun tilannekuvaan, jolloin jo tästä syystä sovittavien asioiden piiri määräytyy alueen tarpeiden mukaisesti.
On todennäköistä, että sopimusten jäädessä yleisluonteisiksi tai vain strategista tasoa kuvaaviksi, jäävät konkreettiset vaikutukset asiakastyöhön ja sen kehittämiseen vähäisiksi. Yhteistyösopimusten syntymistä ja niiden laatua voidaan parhaiten tukea varmistamalla riittävä tilannetieto alueilla. KT näkee, että tämä edellyttäisi ohjaavilta ministeriöiltä ja aluehallinnolta perustavanlaatuista toimintamuutosta. Sen sijaan, että alueen toimijoiden tehtävänä on tuottaa informaatiota aluehallinnon ja ministeriöiden käyttöön, tulisi niiden sen sijaan muuttua asiakaslähtöisemmiksi suhteessa toimeenpaneviin viranomaisiin. Tällöin aluehallinnon tehtävänä olisi ensiksi ottaa selvää, mitä tietoa ja tukea alueen toimijat tarvitsevat yhteistyösopimuksen laatimiseksi ja sen jälkeen tarjota tämä tieto ja tuki.
Muuta lausuttavaa
Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT haluaa vielä lopuksi tähdentää, ettei nyt heikommassa asemassa olevien työllistymistä voida riittävästi edistää vain työllisyysalueiden tehtävien täsmentämisellä tai väljentämisellä. Työllisyyden edistäminen tulee jatkossakin olla työllisyysalueiden ensisijainen tehtävä ja työllistymisedellytysten edistäminen tässä kokonaisuudessa hyvinvointialueiden ja Kansaneläkelaitoksen tehtävä. Työllisyysalueiden, hyvinvointialueiden ja Kansaneläkelaitoksen lakisääteisten tehtävien ja vastuiden parempi ymmärrys ja yhteistyön rakentaminen ei tule johtamaan heikommassa asemassa olevien parempaan työelämäosallisuuteen ilman riittävää rahoitusta. KT painottaa, että heikommassa asemassa olevien työllisyyden edistäminen siten, että sillä olisi tosiasiallista vaikutusta työllisyyteen ja työllisyysasteeseen, edellyttää kansallisella tasolla strategista valintaa ja priorisointia.
KUNTA- JA HYVINVOINTIALUETYÖNANTAJAT KT
